saapuminen istanbuliin

Olen nyt hotellilla. Huone on mahtava, mitä ei katukuvasta ehkä uskoisi.kello on puoli seitsemän illalla, kun ehdin perille, join lasin absinttia ja sain tärkeimmät tavarat purettua. Aion mennä ostamaan syötävää ja alustavasti katselemaan paikkoja.

Matka ei ollut helppo, kuten osasin odottaa. selvitykset suomen päässä sujuivat hyvin. Lukuunottamatta vaihtunutta lähtöporttia. Hukkasin myös lasini, luultavasti turvatarkastuksessa.

Koneessa sain paikan, jota ympäröivät pienet lapset. Se tarkoittaa kolmea tuntia, jolloin jokainen vuorollaan huutaa keuhkonsa pihalle. Paras oli takana istuva pikkutyttö, joka välillä karjaisee kimeällä äänellä “äiti titikaka auuu” suoraan korvaan kun katselen maisemia ikkunasta. Lapsia käy sääliksi, kun omiinkin korviin sattuu kipakasti paine. Koneessa on hyvä ruoka ja saan lasin rakia myös. Huomaan tekeväni ristinmerkin kun kone alkaa nousta. Fiilis on koko ajan silti hieno, vaikka jännitän selvästi.

Löydän laukkuni helposti. Metrokin löytyy kun seuraa opasteita. Mutta en tiedä mihin suuntaan lähteä. Selviää, ettei Turkissa välttämättä pärjää englannilla. Sana aksaray kuitenkin saa pari ihmistä osoittamaan tietä.

Aksarayn asemalla mietin mihin suuntaan lähteä. Opaste sanoo topkapi –) Aurinko näyttää paistavan suunnasta josta sen ei pitäisi koskaan paistaa.. Pohjoisesta. Ystävällinen musliminainen ohjaa hymyillen tyhmän turistin oikeaan suuntaan.

Karttaa tutkiessa huomaan kävelleeni liikaa pohjoiseen. Yliopisto ei ole matkan varrella. Matkaan hieman enempi etelään, ja löydän itseni slummista, jossa kaikki liikkeet ovat kiinni ja kadut ovat täynnä roskia ja maleksivia paikallisia. Alkaa hiukan jännittää. Tunnen kerääväni huomiota matkalaukkuni kanssa. Joku lähtee kävelemään perääni, mutta meneekin moikkaamaan kaveriaan.

Vanhan kaupungin kadut eivät ole suunniteltu matkalaukuille. Koitan kysyä nuorilta naisilta tietä, mutta he juoksevat pahoitellen ohi. Kuvittelin nuoremman polven puhuvan parempaa englantia, mutta en saa kunnolla kontaktia kehenkään. Sitten takanani on mies joka huutaa “hei sir”. Katselemme karttaa ja hän toteaa hymyillen “you are lost”. Hänen avullaan kuitenkin löydän perille. Kiitos siitä!

Moskeijoiden rukouskutsut kaikuvat kovaäänisistä. Tosi komean kuuloista. Jännitystä ei enää tunnu. Nyt ollaan perillä, ja stressataan paluuta vasta kun sen aika koittaa!!!

Yksi vastaus artikkeliin ”saapuminen istanbuliin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *