sitä mitä en ehtinyt kirjoittaa

Eräänä päivänä tein pitkän lenkin Konstantinopolin muureille. Reunalla oli hautausmaata, puistoa ja slummia. Myöhemmin kuulin, että siellä sijaitsee koti paikallisille narkkareille. Ja näinkin joitain teltta asumuksia matkalla.

Toisen kerran matkasin galatan torniin. Se oli täynnä turisteja, mutta näkymät olivat mahtavat! Tilaan kahvilasta turkkilaisen kahvin, ja kokeilen samalla kielitaitoani… Turk kahvesi (luften) uun päälle pilkut. Se menee läpi ja tarjoilija alkaa puhumaan minulle turkkia. Näytän etten ymmärrä, ja hän kysyy täydellisellä englannilla tahdonko maitoa kahviini.

kebab

Kaikki tietävät että turkkilainen kebab tarkoittaa eri asiaa kun suomalainen. Täällä se taitaa olla lähes kaikkea grillattua. Yllätäen minulle, liha on useammin kanaa kuin lihaa. Sellaisessa vartaassa. Mutta se onkin parasta mitä olen syönyt. Pitaleipää hierotaan lihavartaaseen jotta rasva ja aromit imeytyvät siihen paremmin.

Suosikkipaikassani Täytteenä ei ole luojan kiitos salaattia, vaan vain vähän suolakurkkua ja tomaattia. Ja mehevää kanasuikaletta tietysti. Ja minigrip pussissa jalapeno viipaleita, joita voi maun mukaan laittaa durum kääreeseen. Sellainen minut täyttävä pötkylä irtoaa 5 liiran hintaan(liira on noin kolmasosa eurosta) Ei iso, mutta juuri sopiva eväs kesken matkan.

terroristi

Eilen otin aika lailla rennosti ja istuskelin rannalla katsellen aallokossa leikkiviä delffiinejä, ja joitakin sorsamaisia lintuja jotka sukeltelivat kalaa merestä. Harmittaa kun en ottanut lintukirjaa mukaan. Täällä on myös ruskeita pieniä puluja ja variksia jotka ääntelevät erilailla kun kotona. Jos meikäläiset varikset sanovat kraak, sanovat turkkilaiset guurk. Kävin myös islamilaisen tieteen museossa ja kävelin pieniä kauppakatuja pitkään.

Tänään odotin paikallista tuttavaa erään ostoskeskuksen edessä. Koska emme olleet sopineet tarkkaa paikkaa tapaamiselle, vaeltelin ympäriinsä katsellen sopivaa paikkaa missä näkyisin. Jostain syystä emme myös pystyneet soittamaan. Onneksi erotun täällä hieman joukosta, joten tapasimme pari minuuttia suunnitellusta myöhässä pihalla. Sitten paikallinen vartija tulee kysymään jotain turkiksi. Sain myöhemmin kuulla, että minua oli pidetty epäilyttävältä. Ovat kuulema varovaisia viimeaikaisten pommien takia. Vaikken edes käynyt ostarin sisällä.

Turkkilaiset ottavat turvallisuuden oikeutetusti tosissaan. Moniin paikkoihin kuljetaan metallinpaljastimen läpi. Niin myös ostariin. Kuten suureen basaariin, museoihin ja nähtävyyksiin.

Turkin aksentti ja sakarin aksentti ovat hyvin erilaisia. Mutta rauhallisesti puhumalla ymmärrämme hyvin toisiamme.

Auton kyydissä pääsen tutustumaan paikalliseen liikennekäyttäytymiseen autoilijan näkökulmasta. Kiroilemme omilla kielillämme muille tienkäyttäjille.

kävelyllä uudemmassa kaupungissa

Päätän kävellä ennalta suunnittelematonta reittiä taksin aukiolle. Ja löytää samalla aurinkovoidetta, koska käsien iho alkaa jo punoittaa.

Jalkapallo-stadionin jälkeen löydän itseni macka puistosta. Kartan mukaan vieressä on myös hautausmaa, johon on pakko päästä käymään.

Kyseessä taitaa olla vanha hautausmaa, jota ei ole hoidettu vuosiin. Tai ainakin melkein. Joku on rakentanut kulkukissalle kodin vanerista ja kankaasta vanhaan hautaan. Täällä pidetään huolta eläimistä. Niille jätetään ruokaa ja vettä kaikkialle. Ja ainakin koirat näyttävät lihavilta, ja makoilevat tyytyväisinä kaikkialla. Eräs jopa puiston viereisessä liikenteenjakajassa.

Ympäristössä on myös paljon roskaa. Mm. Rikottuja kaljapulloja. En saa selvää hautojen kirjoituksista, jotka ovat osittain arabiaa. Myöskään vuosilukuja ei näy.

Koitan löytää maan päältä luita, eikä tarvitse kauaa etsiä. Niitä on kaikkialla. Jopa aika isoja. Toivon löytäväni mahdollisimman ehjän pääkallon. Hautausmaa on myös koti saatanan suurille kotiloille.

Kävelen taksimille ja löydän toisesta apteekista aurinkovoidetta. Pitkähihainen kauluspaita saa mennä reppuun, kun lämpö on ylittänyt jo 20 astetta.

Kävelen hieman välillä eksyen takaisin hotellille. Istanbulissa opasteisiin ei voi luottaa. Sultanahmetissa yksi kyltti kertoo sultanahmetin olevan merellä. Joka korttelissa on myös paikka nimeltä fatih, se tarkoittaa valloittajaa. Myös poliiseilla näkyy sama teksti välillä varusteissa.

Takaisin mentäessä päädyn vahingossa suureen basaariin, jossa reppu skannataan lentokentiltä tutuilla patukoilla. Poliisit ovat ystävällisiä ja uskaltaudun pummimaan yhdeltä parilta tulta.

Erityismaininta hotellin siivoojasta. Hän tekee täsmällistä työtä. Esimerkiksi Olin jättänyt hikiset vaatteet tuolille, ja hän oli viikannut ne kauniisti. Myös sänky on aina pedattu kuin armeijassa.

kaupoissa

Jos Helsingissä myyjät olisivat yhtä agressiivisia, löisin luultavasti jotakuta. Täällä se kuuluu asiaan. Silti sosiaalisesti rajoittunut suomalainen on hieman ihmeissään.

Eräs mies myy mattoja ja kankaita. Hän tarjoaa teetä ja tupakkaa. Hän kehuu minua mukavaksi pojaksi ja ottaa kädestä kiinni. Sitten kaveri yrittää suudella, suulle. Torjun miehen mahdollisimman ystävällisesti. Ajattelen hänen luulleen minua homoksi, koska sanoin etten omista tyttöystävää.

Turkkilainen ystävä sanoo ettei kyseessä ole erikoisempi juttu. Jo pelkkä mukava keskustelu voi johtaa tällaiseen. Vaikkei kauppoja syntyisikään.

En usko. Kaikki suomalaiset tietävät, etteivät heteromiehet pussaa toisiaan, muuten kun kännissä joskus.

päivä 2

Aamiaisen jälkeen lähden kävelemään sultan ahmet parkin suuntaan. Aurinko sattuu silmiin, mutta löydän kohun joka myy laseja. Ostan samalla hassun hatun kotiin viemisiksi. Se maksaa 3 turkin liiraa, noin euron.

Mies pysäyttää minut kadulla ja kyselee kuka olen ja mistä tulen. Huomasin jo puistossa olevani eniten turistin näköinen ihminen kaupungissa. Ottamatta lukuun ehkä ryhmää korealaisia. Oletan, että mies haluaa myydä jotain, ja hän huomaa epäilykseni. Hän sanoo ettei ole kauppaamassa mitään, mutta jos haluan tulla myöhemmin, niin hän kertoo turkkilaisista matoista. Mies suosittelee hankkimaan mosaiikkimuseosta museokortin, jolla pääsee viideksi päiväksi sisään kaikkiin tärkeimpiin paikkoihin. Lisäksi hän opastaa, ettei kannata maksaa kuin kolmasosan pyydetystä hinnasta basaareissa ym.

Jostain syystä en tahdo vielä käydä mosaiikkimuseossa, ja kävelen merenrantaa. Kulkukoiria ja kissoja on kaikkialla. Ihmiset kuulema tuntevat velvollisuudekseen ruokkia niitä, ja ainakin koirat ovat hyvinvoivan näköisiä.

Puistosta löytyy jotain mahtavaa. Aiemman kaverin mainitsema arkeologia museo. Ostan täältä museokortin. Laukku tatkistetaan kaksi kertaa ennen sisälle pääsyä. Myös metallinpaljastimen ohi joutuu kulkemaan. Ehkä siksi, että vieressä on topkapin palatsi. Sitä vartiovat miehet konepistoolein.

Otan museossa enemmän kuvia kun laki sallii. Jostain syystä paikalla ei tunnu olevan turkkilaista artifaktia, vaan näyttely keskittyy enempi heettien, libanonilaisten ja babylonian alueen antiin. Ja roomalaisiin erityisesti. Jännin on ehkä luuranko kuopassa, joka on päälystetty lasilla. Kysyn tietääkö vartija kuka kuopassa on? Vastaus on no!

Samalla menen myös topkapiin, missä on kova tungos. Kiertelen paikkoja, mutta palatsi on niin valtava, että lähden etsimään vielä maistamatonta efes pilsneriä. Palaan topkapiin vielä myöhemmin ajan kanssa.

Aasialaisen näköinen myyjä puhuu kaupan edessä minulle turkkia. Näytän kuulema turkkilaiselta.

saapuminen istanbuliin

Olen nyt hotellilla. Huone on mahtava, mitä ei katukuvasta ehkä uskoisi.kello on puoli seitsemän illalla, kun ehdin perille, join lasin absinttia ja sain tärkeimmät tavarat purettua. Aion mennä ostamaan syötävää ja alustavasti katselemaan paikkoja.

Matka ei ollut helppo, kuten osasin odottaa. selvitykset suomen päässä sujuivat hyvin. Lukuunottamatta vaihtunutta lähtöporttia. Hukkasin myös lasini, luultavasti turvatarkastuksessa.

Koneessa sain paikan, jota ympäröivät pienet lapset. Se tarkoittaa kolmea tuntia, jolloin jokainen vuorollaan huutaa keuhkonsa pihalle. Paras oli takana istuva pikkutyttö, joka välillä karjaisee kimeällä äänellä “äiti titikaka auuu” suoraan korvaan kun katselen maisemia ikkunasta. Lapsia käy sääliksi, kun omiinkin korviin sattuu kipakasti paine. Koneessa on hyvä ruoka ja saan lasin rakia myös. Huomaan tekeväni ristinmerkin kun kone alkaa nousta. Fiilis on koko ajan silti hieno, vaikka jännitän selvästi.

Löydän laukkuni helposti. Metrokin löytyy kun seuraa opasteita. Mutta en tiedä mihin suuntaan lähteä. Selviää, ettei Turkissa välttämättä pärjää englannilla. Sana aksaray kuitenkin saa pari ihmistä osoittamaan tietä.

Aksarayn asemalla mietin mihin suuntaan lähteä. Opaste sanoo topkapi –) Aurinko näyttää paistavan suunnasta josta sen ei pitäisi koskaan paistaa.. Pohjoisesta. Ystävällinen musliminainen ohjaa hymyillen tyhmän turistin oikeaan suuntaan.

Karttaa tutkiessa huomaan kävelleeni liikaa pohjoiseen. Yliopisto ei ole matkan varrella. Matkaan hieman enempi etelään, ja löydän itseni slummista, jossa kaikki liikkeet ovat kiinni ja kadut ovat täynnä roskia ja maleksivia paikallisia. Alkaa hiukan jännittää. Tunnen kerääväni huomiota matkalaukkuni kanssa. Joku lähtee kävelemään perääni, mutta meneekin moikkaamaan kaveriaan.

Vanhan kaupungin kadut eivät ole suunniteltu matkalaukuille. Koitan kysyä nuorilta naisilta tietä, mutta he juoksevat pahoitellen ohi. Kuvittelin nuoremman polven puhuvan parempaa englantia, mutta en saa kunnolla kontaktia kehenkään. Sitten takanani on mies joka huutaa “hei sir”. Katselemme karttaa ja hän toteaa hymyillen “you are lost”. Hänen avullaan kuitenkin löydän perille. Kiitos siitä!

Moskeijoiden rukouskutsut kaikuvat kovaäänisistä. Tosi komean kuuloista. Jännitystä ei enää tunnu. Nyt ollaan perillä, ja stressataan paluuta vasta kun sen aika koittaa!!!